Oli tavallinen päivä töissä. Koko päivän oli vatsa ollut kipeä, mutta raskaus oli ollut haasteellisempi alusta alkaen verrattuna edelliseen. Muutaman tunnin päästä istun lattialla ja itken kun kivut ovat niin kovat, odotan miestä viemään minua päivystykseen.
Päivystyksessä odotan monta tuntia, mies ja Tobias olivat jo lähteneet kotiin. Pian pääsin lääkärille, hän tutkii minut, ei sano mitään vaan lähtee pois. Takaisin tullessaan sanoo että olen auennut jo 1cm, ambulanssi on tulossa ja lähden naistenklinikalle, raskausviikkoja on vasta 23.
Naistenklinikalla jouduin vuodelepoon, en saanut nousta edes istumaan. Tästä ajasta en juurikaan muista tai en halua muistaa miten muutama lääkäri minua kohteli eli tästä en puhu enempään.
Raskainta oli makaa paikallaan ja kun en nähnyt joka päivä Tobiasta, reilu vuoden ikäinen ei osannut puhelimessakaan puhua.
Lääkärit miettivät mitä tekisivät kun syytä tulehdusarvojen nousuun ei löytynyt. Lopulta minulta meni lapsivedet ja synnytys alkoi. Pienen pieni Vanessa syntyi rv 26+2 painoi 1100g ja pitkä oli 36cm.
Näin Vanessan vasta monen tunnin päästä, hän oli lastenklinikalla teho-osastolla. Muistan sen hetken kun istuin pyörätuolissa keskoskaapin vieressä ja ympärillä oli monta hoitajaa ja lääkäriä, en muista sanaakaan mitä he puhuivat, muistan vain miettineeni että tämä ei voi olla todellista. Pientä vauvaa ei meinannut erottaa kaikkien johtojen seasta.
Kuukauden hän oli teho-osastolla, jonka jälkeen oltiin kaksi kuukautta kätilöopiston sairaalassa. Tämä kolme kuukautta meni aika sumuisesti. Heräsin aamulla, soitin ensimmäisenä sairaalaan (usein myös öisinkin soitin), vein Tobiaksen hoitoon, menin sairaalaan, hain Tobiaksen hoidosta, kotona oltiin illalla ja sama rutiini joka päivä. Välillä mentiin vielä iltaisinkin sairaalaan. Syyllisyyden tunne oli kauhea, tuntui että laiminlöin jatkuvasti toista lasta.
Erään päivän muistan täydellisesti. Sinä aamuna en soittanut sairaalaan, mies oli tulossa kanssani sairaalaan. Kun oltiin hississä purskahdin itkuun, mies ihmetteli mikä on ja sanoin että nyt Vanessalla ei ole kaikki hyvin. Kun mentiin huoneeseen huomasin huolestuneen näköisen hoitajan sekä Vanessa oli joutunut takaisin hengityskoneeseen, josta oltiin päästy jo monta päivää aikaisemmin pois. Lääkäri kertoi että tila on huonontunut ja sydänleikkaus olisi edessä. Seuraavana päivänä oli hätäkaste ja sitten leikkaus, kaikki meni onneksi hyvin!
Tässä ajassa tapahtui niin paljon, että en pysty kaikkea kirjoittamaan, mutta päällimäinen fiilis on kiitollisuus kaikesta hyvästä hoidosta mitä saimme.
Nämä kuukaudet olivat niin rankkoja, en toivo niitä kenellekään. Tämän takia meille ei tule enään lapsia, on riski että seuraava syntyy ennenaikaisesti ja meistä ei kumpikaan sitä kestäisi.
Tämän myötä meidän elämän asenne muuttui täysin, Vanessan kanssa mikään ei ole ollut itsestäänselvyys, hän on kehittynyt aina omaan tahtiin. Keskosuutta ei juurikaan huomaa, laihahan tuo tyttö on vaikka kuinka syö!
Keskosuudesta ei ole jäänyt muuta kuin astma, joka tuntuu todella pieneltä verrattuna kaikkeen mitä hän on kokenut.
Välillä katotaan kaikkea mitä hän sai sairaala-aikana muistoja kotiin ja keskustellaan kuinka onnekkaita olemme että hän on nyt tässä.
Tämä tyttö on niin sisukas pieni taistelija, mikään ei ole hänen esteenä :)
Onko täälä muilla keskosia? :)
-Mariella-
